A Holy Grail in a Bookshelf

One of my scholarly interests is an esoteric philosophy called perennialism. To put it briefly, perennialism is a view that there are some profound truths that have been given to mankind by the Absolute (that can be identified, for example, as the God or Śūnyatā) either by direct divine revelation, meditative realization or natural reason in ancient times. These truths have then existed among humans inside of religious, mythological and philosophical traditions.

In Western esotericism, these profound truths are called philosophia perennis and prisca theologia. The former term was first used by a Catholic and Neo-Platonic theologian Agostino Steuco in the 16th century. In the early modern period, Gottfried Wilhelm Leibniz wrote about the topic, and in the 20th century Aldous Huxley wrote a book about it, The Perennial Philosophy. In Hinduism, sanātana dharma is similar term to philosophia perennis.

In the 20th century, the term perennialism was associated with a movement established by René Guénon and Frithjof Schuon and continued by Ananda Coomaraswamy and Titus Burckhardt. Guénon noticed that the esoteric movements of the modern West do not actually hold any primordial revelation or initation, so he abandoned them and rather went to look for the perennial wisdom from traditional religions. Later, Schuon cultivated his ideas further.

Frithjof Schuon used the term sophia perennis which includes philosophia perennis and religio perennis. He can be considered as the most notable perennialist thinker and author, and he originated the purely spiritual lineage of the Guénonian movement. Its most significant living thinker is an Iranian Sufi scholar, Seyyed Hossein Nasr. There is also more politically oriented branch that can be seen as a deviation from the Guénonian spiritual philosophy.

I am also under the impression that neo-Thomist philosophers, like Frederick Copleston, and New Agers also consider perennial philosophy as part of their thinking, but I have not yet looked into that. I am probably going to do that at least what comes to the neo-Thomist interpretation. The most interesting book I have so far read about perennialism is Paths to the Heart: Sufism and the Christian East (ed. James S. Cutsinger), written in Schuonian spirit.

* * *

Mainokset

A Cat Among the Pidgeons

Since 2015, I have written a novel. It would be a part of a larger story that, according to the current plan, consists of five novels. I started to write it in Finnish, obviously, but it has later become clearer that it need to be written in English.

I got this idea when I heard that Finnish author Emmi Itäranta (whose Memory of Water is an excellent book) has written her books in Finnish and English. I thought it would probably be wise to do the same, although it took some time to believe that I could do so. It is not easy to get a book published in Finnish, and even harder it is to get it translated from Finnish. I could remove one obstacle and write it in English.

For the last weeks, alongside doctoral studies, I have edited the latest version of the Finnish script and re-written it in English. As a result, I should have two manuscripts. But the English text seems to be crap. The problem is, obviously, that it is not another script but a translation. Translating is not my cup of virgin blood.

I probably continue with the current method through the first novel because the Finnish script already exists. But with later books, I will try to use English only (as another Finnish author, Hannu Rajaniemi, does). Translating is not significantly easier with one’s own text than with someone else’s — but creating new text in English is not problematic.

I have been convinced by the Internet spirits, that there are significant benefits in writing in a foreign language. The reason for this is something I quote from one of the entries I have read lately. It is about Haruki Murakami:

He had just completed his first kitchen-table novel and found the final result to be lacklustre. As he describes it, his thoughts were simply too complex and when he tried to put them on paper ‘the system crashed.’ For this reason, Murakami chose to rewrite the opening of his novel in English, despite his limited abilities in English composition. But it was precisely the limitations of writing in a foreign language that removed the obstacles he faced trying to write in his native one; unable to pen complex thoughts in English, he discovered that his language became more simplified and free of unnecessary components. He began to find his rhythm and learned that trying to impress in his native tongue by forcing himself to write a beautiful phrase was actually making him a worse writer instead of a better one.

My Finnish text is full of useless words, which makes it hard to translate and also probably unpleasant to read. (But obviously, sometimes overdoing Finnish is intentional.) But if I write a text in English — as I have done with one novella and currently doing with my doctoral thesis papers — the text becomes better. It is easier to dwell in Finnish and go forward in English. It is also easier to express some things in a foreign language for distance reasons.

I may have used some English expressions wrong in this entry. Like the word entry. But I have seen it used this way. Re-creating my novel script in English is anyway the second of my two biggest problems. The second problem is that Dark Matter is cancelled. And that problem is quite significant. It is the best show there have ever been.

* * *

Sekapohde XI: Myyttinen valtakunta

En ole koskaan käynyt Maarianhaminassa, vaikka se on lähellä. Se vaikuttaa myyttiseltä paikalta. Se on Suomen kaupunki, silti kuin toisessa ulottuvuudessa. Jos sinne pääsisi junalla, olisin eittämättä jo käynyt siellä, uteliaisuuden opastamana.

Millainen paikka on Maarianhamina? Onko siellä haltioita? Velhoja? Lohikäärmeitä? Luultavasti ei. Jos niitä siellä olisi, olisi kait niitä Turussakin. Ja luultavasti Humppilassa. Se ei ole kaukana. Ainakin niissä olisi kuultu haltioista, velhoista ja lohikäärmeistä.

Turussa tosin on kuultu sellaisista. Se ei voi olla sattumaa. Tai se voi olla. Jos todellisuus on keittoa. En tiedä, mitä keitossa ovat ”sattumat”, sillä en useinkaan käsittele keittoja. En liioin etsi tietoa siitä, mitä sattumat keitossa ovat. Se ei luultavasti ole kiinnostavaa.

En myöskään hakukoneta esiin kuvia Maarianhaminasta. Se saattaisi rikkoa lumouksen. Sen vallassa olevat maarianhaminalaiset pääsisivät vapaaksi. En ehkä koskaan mene sinne. Haaveilen siitä vain. Kuka tietää, onko Maarianhaminaa edes olemassa?

* * *

Sekapohde X: Sokkelin arvoitus

Päivällä tein leipiä (laitoin siis asiaa markkinataloudesta ostetuille leiville; en niitä itse leiväntekoaineesta valmistanut) ja asettelin ne leikkuulaudalle. Tiedostamattomasti laitoin ne siten, että ne olivat samansuuntaisesti. Kun huomasin tämän, kuvittelin, että ne ovat avaruusaluksia matkalla vihollisen kimppuun.

Tämä sai minut pohtimaan, mikä on paras tapa päästä vihollisen kimppuun. Jäisin tietenkin vaanimaan, kun vihollinen poistuu kukkakaupasta, jonne olen häntä seurannut. Sitten hyppään kimppuun ja otan sen. Heitän kukkavihon pois. Sitten tarkastan, onko hänellä muita vihkoja. Jos ei, hän ei ole enää vihollinen.

* * *

Mitä kirottua juutasta on ”väljä vesi”? Ostin ruoan, joka on keitettävä sellaisessa. En aikonutkaan sitä jääkuution sisällä keittää, mutta nyt alkoi tuntua siltä, että toisinaan niinkin voisi tehdä.

Sangen usein valmistusohjeet hämmentävät, mutta keittoasioiden tapauksessa on se soveliastakin. Silloin minun ei tarvitse hämmentää itse vaan saan käyttää sen ajan miettimällä esimerkiksi avainviulua tai sokkelia. Minun piti tosin googlata, mikä on sokkeli, sillä en sitä tiennyt.

Sokkeli.jpg

”Sokkelista käytetään myös nimitystä perusmuuri.” – Wikipedia. By Wikiman897 – Oma teos, CC BY-SA 3.0.

Sekapohde IX: Beltane – Metafyysillinen kronometri

Ellei olisi pääsiäinen juuri ollut käsillä – kuin lammaksen veri uhripapin hyppysissä –, olettaisin, että nyt on joulu. Mutta sittenpä tajusin, että on tietenkin beltane-juhlan aatto. Sen tautta ovat lähitienoon asukkaat pakanallisiin asusteisiinsa sonnustautuneet ja väkijuomia muassaan kantavat. Toivottavasti pian tekee kunnianarvoisa maaherra tästä menosta lopun, sillä karkean rahvaan läpi vei tieni puotiin ja takaisin.

Viime yönä näin unen, jossa Turun Kauppatorin laidalla oli linna, ja siinä linnassa katselin ruosteista ja hajonnutta kelloa. Sillä oli jonkintapainen metafyysillinen merkitys, jota ei minun tietooni unessa ehditty saattaa. Ja se uni päättyi, kun pahantekijäksi uskomani laitettiin kottikärryihin, joilla hän lensi Kuuhun. Lentäessään yli Kauppatorin huusi hän kehotuksen kaikille seurata häntä. Rebelliöösiä henkeä oli käytöksessään.

Loppupäivän käytän pohtien idän kirkon mystillistä eskatologiaa.

1024px-Beltane_Bonfire_on_Calton_Hill

Beltanen juhlintaa skottikansan mailla. Kuva: By Rosser1954 – self-made – Roger Griffith, Public Domain.

* * *

Sekapohde VIII: Arkkivihollisille huutia

Onko mahdollista pötkiä muuallekin kuin pakoon? Tapaatteko pötkiä? Miten se eroaa juoksemisesta? Jos se tarkoittaa pelkästään pakoonjuoksentaa, lienee tarpeetonta sanallisesti lisätä, että se suoritetaan pakoon (pötkiä pakoon = pakoonjuosta pakoon).

Jos siis palkkatappajasi tulee sanomaan: ”Arkkivihollisenne pötki”, on selviö, että hän on tätä myös miettinyt ja näin muodoin älyllispersoona. Hän jos kuka arkkivihollisenne paosta yhyttää ja listii. Tai jos on vihollinen paperiarkki, tämän silppuroi.

Paperiarkki mitä luultavimmin piiloutuu arkistoon, ehkäpä riisin sekaan. Siellä se ei huomiota herätä (ja nukuttaa ei huomiota voine). Jos tulen tätä ajatelleeksi, lienen palkkatappaja vailla vertaa. Verran siis jostain hankkinen, mutta nyt voisi olla iltateen aika.

* * *

Miten tehdään, kun tehdään toden teolla? Se kuulostaa tavalta tehdä muodostamalla asiantila. Mutta miten muutoin voisi tehdä? Olemalla propositio? Helpompaa lienee olla asiantila kuin abstraktiolio.

Miksi sanotaan, että jotain tehdään jostain ”käsin”? Esimerkiksi YK:ta johdetaan New Yorkista käsin. Tokkohan vain johdetaan käsin. Ei ylety. Ei näy sieltä viitonta globaalisti – paitsi ehkä videoneuvottelulaitteitse.

Missä ovat huudit? Miten ollaan huudeilla? Saatteko huutia, jos menette väärille? Onko mentävä huudeille ollakseen jonkun pakeilla? Kuinka monta paetta mahtuu yhteen huutiin?

Jos on varmuuden vuoksi, onko varmuuden luode? Entä varmuuden koillinen? Muuallako ei koita ole, aamun tai muutoinkaan? Sinnekö kannattaa gobeliinit viedä?

(Taivutusmuoto ”vuoksen” kuulostaa siltä, että nominatiivin pitäisi olla ”vuos”. Vrt. hius–hiuksen. Toisaalta: äes–äkeen, jolloin sanan ”vuos” genetiivi olisi ”vukeen”, ja eihän se nyt käy.)

Joustopiikkiäes takaa. Kuvalähde: Rasbak – Oma teos, CC BY-SA 3.0.

PS. Ensimmäinen julkaisuni aitona akateemisen älymystön edustajana löytyy täältä.

* * *

Kirjallisuuspohde I: Oliko Marx oikeassa?

Ei ole henkilölleni muodostunut tavaksi adoptoida aatteita, niin sanottuja ismejä, kuvastamaan näkemyksiäni asioista. Olen toki sitä useaan otteeseen yrittänyt, mutta olen aina huomannut jokaisen ismin ongelmalliseksi joko siksi, ettei siihen sisälly tarpeeksi, siihen sisältyy liikaa, sillä on virheellisiä konnotaatioita, tai kissa. Siksipä olen valinnut tien, jota voinee kutsua Jaspersin-Hartin linjaksi. Kerron joskus toiste, mitä se tarkoittaa.

Muuan britannialainen kirjanlaatija, Terry Eagleton nimeltään, on edellä mainitusta huolimatta joskus vuosia sitten saanut minut kahden viikon ajan identifioitumaan marxilaiseksi (tuskin tosin tahallaan). Tämä johtui hänen kirjastaan Marx ja vapaus, joka on niin mainiosti kirjoitettu, ettei mieleni siihen osannut montaakaan vastalausetta huudahtaa. Ja nyt olen läpikäynyt toisen hänen teoksensa, Miksi Marx oli oikeassa (Like, 2012).

Sen verran on intoni ajastaikain saatossa himmentynyt, etten sen voimasta enää ryhdy punalippua käteeni etsimään. Ei kuitenkaan tulisi mieleeni väittää, etteikö tämä teos vakuuttaisi kenet hyvänsä ei-tyhmän lukijan siitä, että Karl Marx on eittämättä yksi nerokkaimmista lajimme edustajista. Ei ole tarpeen julistautua marxistiksi tämän todetakseen – kuten ei ole välttämätöntä ilmoittautua plantingaistiksikaan, vaikka sattuisi katsomaan, että Alvin Platingan argumentit epistemologian saralla ovat hyviä. Ja ovathan ne.

Ei ole liioin tarpeen vetää esiin, kuin piirongin laatikkoa ikään, Kommunismin mustaa kirjaa ja huudahtaa, että kaikkea tätä joukkotuhontaa ja tuhmuutta sai marxismi aikaan. Marx ei ollut mukana Josif StalininMao Zedongin ja Pol Potin hallinnoissa, ja kuten Eagleton osoittaa, ei Marx olisi niitä hyvällä katsonut (silmillään ehkä olisi). Ei ollut hän väki- ja hirmuvallan advokaatti. Kun tyhmät ja hullut saavat valtaa ja aseita ja ryhtyvät puuhastelemaan, ei siitä yleensä hyvää seuraa, vaikka inspiroijana olisi Joulupukki.

Sangen ansiokkaasti tuo herra Eagleton kirjassaan esille kommunismin mustat sivut ja monta muuta syytä inhota Marxia – ja sitten hän osoittaa, miksi ne kaikki ovat surkeita syitä. Perustuvathan ne heikkoon käsitykseen siitä, mitä Marx asioista sanoi. On näet aivan tavanomaista, että ihmiset möykkäävät eniten asioista, joista he kaikkein vähiten tietävät. Siksi on selviö, etteivät möykkääjät voi tähän kirjaan koskea. Paitsi ehkä kepillä.

On parasta unohtaa – ainakin toistaiseksi – Marxin filosofiasta alkunsa saanut poliittinen liike ja tarkastella häntä vain filosofina. Ota siis Marx käteesi ja silmäile häntä suurennuslasilla samaan tapaan kuin Immanuel Kantia tahi Blaise Pascalia. Siihen tehtävään on Eagletonin kirja varsin sovelias, vaikka se ei olekaan neutraalia aatehistoriaa, vaan on kirjurin julkituotuna tavoitteena marxismia sukupolvellemme markkinoida. Mitä parhaimpana marxismin popularisoijana on Eagleton hyvä lähde niin aihetta tutkivalle kuin vallankumousta suunnittelevalle.

* * *

Eagleton käsittelee kirjassaan kasan Marxin filosofiaa ja sen tuottamaa marxilaisuuden koulukuntaa koskevia virhekäsityksiä ja yksinkertaistuksia, jollaisten turviin tyhmyys mielellään pakenee – tässä asiassa ja ylipäätään kaikessa. Jos haluaa yksilö tietää, kuinka joku voi olla niin ihmishirviö, että kannattaa tuota ”omaan mahdottomuuteensa romahtanutta” demoonis-jumalattoman kamalaa kommunismia, silloin on syytä lukea Miksi Marx oli oikeassa. Jos taas haluaa ennemmin kauhistella suu ammollaan, sitten ei kannata lukea – ylipäätään mitään.

Mutta on kirjassa muutama kohta, jotka hieman mieltäni hämmentävät. Ne näyttävät olevan lähinnä ajattelemattomia esimerkkejä Eagletonin taholta, eivätkä ne kovin merkittävää osaa teoksen sisällöstä muodosta. Hän esimerkiksi vihjaa, että asteroidin törmäys on sattuma, joka sekaantuu historian kulkuun (sivut 59–60). Vaan tokihan ymmärrämme, että myös asteroidin osumisella Maahan on oma syiden ja seurausten höyryjunansa. Saattaa myös olla, että neljäs luku on tarpeettoman pitkä ja samoja asioita muutamaan otteeseen toistava.

Eivät nämä seikat kuitenkaan pitkää häpeän varjoa kirjan sivuille heitä, ja pian jo ilahduttaa, kuinka Eagleton heittelee puukoilla postmodernismia, jonka tuotoksia monet havaintoni mukaan erehtyvät usein marxilaisuutena pitämään. Sillä katso: ei ole millään muotoa marxismin ja postmodernismin samanmielisyys monistakaan asioista selviö. Eagleton toteaakin (225) jälkikolonialismista, tuosta ”postmodernismin ulkoasiainministeriöstä”:

Marxismi on yli mantereiden ja vuosisatojen ulottuva poliittinen joukkoliike, uskontunnustus, jonka puolesta lukemattomat ihmiset ovat taistelleet ja toisinaan kuolleet. Jälkikolonialismi on akateeminen kieli, jota ei juuri puhuta muutaman sadan yliopiston ulkopuolella ja joka on toisinaan yhtä käsittämätöntä keskivertolänsimaalaiselle kuin suahili.

* * *

Kaikkein ilahduttavinta Marxin filosofiassa on sen päämäärä. Ja mikä se on? Unelmoiko Marx vankileireistä, leipäjonoista, ilmiantoyhteiskunnasta, joukkoteloituksista, kirkkojen räjäyttelystä, tarkoituksettomasta kuoppien kaivelusta, näytösoikeudenkäynneistä ja suurten johtajien henkilökulteista? Populaaria keskustelua Internetin mölinää seurattaessa saattaa syntyä vaikutelma, että vastaus on myöntävä. Ja sitten ihmetellään, kuinka paha täytyy ihmisen olla käyttääkseen elämänsä sellaisen unelman toteuttamiseen.

Vaan huomaa, Eagleton viestittää: Marx ei halunnut tuollaisia asioita. Hän arvioi, että on mahdollista tuotannon kehittyessä jakaa hyvinvointia koko ihmiskunnalle, jolloin köyhyys katoaa. Kun ihmisten ei enää tarvitse taistella nälkään kuolemista vastaan, voivat he suunnata täyden huomionsa henkisiin asioihin kuten taiteeseen. Marxin suuri kiinnostus aineelliseen kehitykseen johtuu hänen havainnostaan, että sitä on oltava tarpeeksi, jotta voidaan keskittyä henkiseen. Köyhyys, puute ja työ on sen edellytyksenä eliminoitava. Vasta silloin koittaa vapaus ja todellinen historia alkaa.

Onko siis kenestäkään ajattelijasta tehty koskaan pahempaa irvikuvaa kuin hänestä? (241)

Uusliberalismin taistellessa ylivallastaan ei ole vaikeaa löytää Internetistä näkemyksiä, että humanististen tieteiden ja taiteen tuet pitää poistaa, sillä yhteiskunnalla ei ole varaa maksella sellaista joutavaa lorvimista vaan pitää mennä töihin, ja EI MINU VERO RAHOILLA ULI ULI ULI. Tämä ei suinkaan ollut Marxille vieras näkemys: herättää se pahaa verta ihmisessä, jos laitetaan rahaa taidehistorian opiskeluun eikä köyhän terveydenhuoltoon.

Juuri tästä niukkuudesta ja resursseista kilpailemisesta Marx haluaa päästä eroon, ja siihen on hänen mukaansa kapitalismi väline mitä parhain. Mutta kapitalismiin ei voida jäädä, vaan kun niukkuusongelma on ratkaistu, on siirryttävä eteenpäin. Marxin mukaan on mahdollista jakaa vaurautta ja hyvinvointia paremmin sekä vähentää merkittävästi työn määrää – ja tällöin ei enää kenelläkään pitäisi olla mitään taidehistorian rahoittamista vastaan.

Kuvalähde: Imgur, alun perin varmaankin Existential Comics.

(Tosin monet näistä ulisijoista haluavat leikata kaiken pois myös asumisen tuista, terveydenhuollosta ja ylipäätään kaikesta paitsi miljonäärien pankkitileistä. Köyhäähän ei saa passivoida eikä menestyjää rangaista.)

Mutta onko Marxin tavoite tällaisesta maailmasta harhainen utopia? Ei, ei se ole – ja Eagleton kertoo kirjassaan, miksi asia on juuri näin. En ole marxisti – Marxkaan ei ollut marxisti –, mutta näkisin mielelläni köyhyyden ja työn maailman katoavan ja vaihtuvan taiteen ja filosofian maailmaan. ”Marxismi”, sanoo Eagleton (170), ”haluaa hävittää työnteon niin pitkälle kuin mahdollista.”

Toinen asia on sitten, ovatko kommunististen ja sosialististen puolueiden ja hallintojen ihmiset tarpeeksi älykkäitä ja kyvykkäitä toimimaan sellaisen maailman rakentamiseksi. Ihmisillä on tapana kusta asiat, eivätkä monet taitavammatkaan marxismin edustajat ole olleet kovin hyviä markkinoimaan aatettaan. Jossain historian vaiheessa kapitalismi katoaa niin kuin feodalismikin, mutta – kuten Marx uskoi – ei ole lainomaista ja väistämätöntä, että seuraava vaihe on nykyistä parempi.

* * *

Sekapohde VII: Rauhaa ja järkeä

Tänään kohtasin kaksi kirjoitelmaa, joissa siteerattiin signifikantteja luterilaisia yksilöitä varhaismodernin aikakauden alusta ja lopusta. Koska ovat heidän sanansa sangen mielekkäitä, laitan sitaatit tähän lukijain iloksi ja heidän sielujensa kultivaatioksi. En tosin tällä pohteella itse saksanuskoiseksi tunnustaudu. 

Ensimmäinen sitaatti on 1700-luvun valistusfilosofi Immanuel Kantin kirjasta Ikuiseen rauhaan (1795), josta muinoin laadin kulttuurihistorian tutkimussuunnitelman.

”Täytyy tunnustaa, että suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat sivistyneitä kansoja, koituvat sodasta, mutta eivät niinkään parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä varustelusta edessä olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki voimat, sen kulttuurin kaikki hedelmät, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin hyväksi.”

Toinen on peräisin Martti Lutherilta (Disputaatio ihmisestä, teesit 4–6), jonka toimien juhlavuotta (1517–2017) protestantit tällä hetkellä todeksi elävät.

”Tämän maailman asioista tärkein, korkein ja paras asia on järki. Se on jotakin jumalallista. Se on kaikkien tieteiden, lääketieteen ja lakien synnyttäjä ja opastaja, myös minkä tahansa sellaisen viisauden, voiman, hyveen ja kunnian, jonka ihminen voi omistaa tässä ajallisessa elämässä. Tämän johdosta sitä on kutsuttavaksi siksi eriyttäväksi, olemukselliseksi eroksi, joka erottaa ihmisen eläimistä ja muista olioista.”

Sitaatteja en tosin ole ottanut primaariaineistosta – ja ideaalisessa tilanteessahan ilman muuta otettaisiin – vaan seuraavista artikkeleista:

Jokisalo, Jouko
”Uusi puolustusselonteko – vaarallisen idealismin aikakauden tuote”. Kansan Uutiset, 28.2.2017:
http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3679151-uusi-puolustusselonteko-vaarallisen-idealismin-aikakauden-tuote.

Loikkanen, Juuso
”Onko luterilainen luonnollinen teologia mahdotonta?” Areiopagi, 28.2.2017:
http://www.areiopagi.fi/2017/02/onko-luterilainen-luonnollinen-teologia-mahdotonta/.

39377944-martin-luther

* * *