Raapale L: Cliffhanger

Teen parhaani ollakseni päästämättä irti kallionkielekkeestä, vaikka en ole vielä osannut päättää, onko siinä parempi olla kuin positiotamme ympäröivien tyrannosaurusten mahoissa. Erään petodinon pesään ilmestyminen ei ole ollut parhaita ratkaisuja tällä vaelluksella.

”Gottschalk, sinä varmaan tiedät, kuinka tästä selvitään?”

Taikapupu Gottschalk roikkuu vyöstäni kiinni pitäen miettiväisen näköisenä. Olen vakuuttunut siitä, että hän kohta saa paikalle lentävän lautasen tai ehkä lentävän maton – minkä hyvänsä hän katsookin parhaaksi tavaksi päästä tyrannosaurusten laumaa karkuun.

”Joo, nyt ei ole tarjolla mitään.”

”Ei mitään?”

”Alkavat ideat loppua. Jos vain odotetaan tässä?”

”Kuinka kauan?”

”Kunnes keksin jotain uutta. En haluaisi toistaa itseäni.”

Huokaisen. ”Käyköön siis niin.”

* * *

Mainokset

Raapale XLIX: Legenda

Kävellessäni huomasin rantaan ajautuneen puunrungon. Menin katsomaan sitä lähemmin, ja tulilintujen tuotua käsiini vasaran ja taltan aloin veistää siitä kuolevaisen hahmoa.

Veistoksesta tuli valmis, ja annoin hänelle nimeksi Aþoŋ. Aþoŋ oli muutoin hieno luomus, mutta häneltä puuttui pää. Otin viisi kiveä hietikolta ja muutin ne ghouleiksi. Lähetin heidät etsimään Aþoŋille päätä.

Kun ghoulit palasivat, oli heillä peuran pää. En ollut aivan tyytyväinen tilanteeseen, mutta kiinnitin pään paikoilleen, ja yön pimeydessä puhalsin Aþoŋiin hengen.

Kun ihmiskunta aloitti maanviljelyksen Mesopotamiassa ja Egyptissä, Aþoŋ kuoli. Asetin hänen henkensä pohjoisen havumetsiin kummittelemaan. Olen määrännyt hänet jättämään toisinaan yhden uhreistaan eloon, jotta legenda ei unohtuisi.

* * *

Raapale XLVIII: Valhalla saa odottaa

Guðfriðr laskee kirjansa niin kuin joka päivä. Hän on tehnyt sen joka päivä vuosituhannen ajan. Guðfriðr rakastaa kirjojaan niin kovin, ettei hän malta luopua niistä. Siksi hän ei ole kuollut.

Joka päivä Guðfriðr juo teen kirjojaan silmäillen. Sitten hän laskee kirjat. Sen jälkeen hän juo lisää teetä ja selailee vielä kirjojaan. Sitten hän katsoo ikkunasta ulos kissansa kanssa, jos sataa lunta. Jos lunta ei sada, hän katselee kissaansa.

Guðfriðr on laittanut oveensa kyltin, joka pitää muut poissa. Muutaman vuosisadan välein hän vaihtaa kyltin, kun vanhan kielimuoto alkaa olla käsittämätöntä.

Guðfriðr ei aio kuolla, sillä kaikki on juuri niin kuin pitääkin.

* * *

Raapale XLVII: Viimeinen ihminen

Ofelia on vaeltanut kuukausien ajan pitkin Afrikan itärannikkoa kohti pohjoista. Koko tänä aikana hän ei ole nähnyt yhtäkään toista ihmistä. Kerran hän luuli kuulleensa jonkun huutavan, mutta se lienee ollut harha-aistimus.

Sitten kaukaisuudessa näkyy joku. Hän lähestyy Ofeliaa, joka huomaa olion olevan sangen pienikokoinen. Ofelia ottaa varmuuden vuoksi jousen ja nuolen esiin, jos se olisi vihamielinen tai syömäkelpoinen.

Pian Ofelia jo näkee olennon, joka iloisen näköisenä heiluttaa tassuaan. Se on peikko. Peikko tulee hänen luokseen ja ojentaa hänelle vihreän, palavan kynttilän. Peikko jatkaa hitaasti matkaansa kohti etelää.

Neljä minuuttia Ofelia tuijottaa kynttilää hievahtamatta.

”Kiitos”, Ofelia huudahtaa peikon perään, ”tosi hyödyllinen!”

* * *

Raapale XLVI: Höyryufot

Höyryävä messinkikuorinen alus laskeutuu taivaalta ja alkaa piirtää viljaympyrää. Saatuaan tehtävänsä suoritetuksi laskeutuu alus viljapellon laitaan.

Geraldine katselee alusta. ”Tule, Heron, mennään jututtamaan noita”, hän sanoo kissalleen.

Kaksi humanoidia laskeutuu aluksesta pitkin siltaa, jonka rataslaitteisto laskee alas. He huomaavat lähestyvän Geraldinen.

”Tally-ho, lads”, Geraldine vastaa. ”Miksi teitte viljapeltoon kuvion?”

”Interstellaaristen suuryritysten edustajat väittivät, että näistä tulee seuraavalla vuosisadalla planeetallanne iso juttu.”

”Sitten sanomme, että we made crop circles before it was cool”, toinen lisää. “Ne ovat yritysten logoja.”

“Saatteko palkkion?”

“Emme. Tämä on harrastus – kallis tosin.”

Humanoidien lähdettyä Geraldine jää miettimään, miksi joku haluaisi maksaa siitä, että saa mainostaa suuryrityksiä.

* * *