Kirjallisuuspohde I: Oliko Marx oikeassa?

Ei ole henkilölleni muodostunut tavaksi adoptoida aatteita, niin sanottuja ismejä, kuvastamaan näkemyksiäni asioista. Olen toki sitä useaan otteeseen yrittänyt, mutta olen aina huomannut jokaisen ismin ongelmalliseksi joko siksi, ettei siihen sisälly tarpeeksi, siihen sisältyy liikaa, sillä on virheellisiä konnotaatioita, tai kissa. Siksipä olen valinnut tien, jota voinee kutsua Jaspersin-Hartin linjaksi. Kerron joskus toiste, mitä se tarkoittaa.

Muuan britannialainen kirjanlaatija, Terry Eagleton nimeltään, on edellä mainitusta huolimatta joskus vuosia sitten saanut minut kahden viikon ajan identifioitumaan marxilaiseksi (tuskin tosin tahallaan). Tämä johtui hänen kirjastaan Marx ja vapaus, joka on niin mainiosti kirjoitettu, ettei mieleni siihen osannut montaakaan vastalausetta huudahtaa. Ja nyt olen läpikäynyt toisen hänen teoksensa, Miksi Marx oli oikeassa (Like, 2012).

Sen verran on intoni ajastaikain saatossa himmentynyt, etten sen voimasta enää ryhdy punalippua käteeni etsimään. Ei kuitenkaan tulisi mieleeni väittää, etteikö tämä teos vakuuttaisi kenet hyvänsä ei-tyhmän lukijan siitä, että Karl Marx on eittämättä yksi nerokkaimmista lajimme edustajista. Ei ole tarpeen julistautua marxistiksi tämän todetakseen – kuten ei ole välttämätöntä ilmoittautua plantingaistiksikaan, vaikka sattuisi katsomaan, että Alvin Platingan argumentit epistemologian saralla ovat hyviä. Ja ovathan ne.

Ei ole liioin tarpeen vetää esiin, kuin piirongin laatikkoa ikään, Kommunismin mustaa kirjaa ja huudahtaa, että kaikkea tätä joukkotuhontaa ja tuhmuutta sai marxismi aikaan. Marx ei ollut mukana Josif StalininMao Zedongin ja Pol Potin hallinnoissa, ja kuten Eagleton osoittaa, ei Marx olisi niitä hyvällä katsonut (silmillään ehkä olisi). Ei ollut hän väki- ja hirmuvallan advokaatti. Kun tyhmät ja hullut saavat valtaa ja aseita ja ryhtyvät puuhastelemaan, ei siitä yleensä hyvää seuraa, vaikka inspiroijana olisi Joulupukki.

Sangen ansiokkaasti tuo herra Eagleton kirjassaan esille kommunismin mustat sivut ja monta muuta syytä inhota Marxia – ja sitten hän osoittaa, miksi ne kaikki ovat surkeita syitä. Perustuvathan ne heikkoon käsitykseen siitä, mitä Marx asioista sanoi. On näet aivan tavanomaista, että ihmiset möykkäävät eniten asioista, joista he kaikkein vähiten tietävät. Siksi on selviö, etteivät möykkääjät voi tähän kirjaan koskea. Paitsi ehkä kepillä.

On parasta unohtaa – ainakin toistaiseksi – Marxin filosofiasta alkunsa saanut poliittinen liike ja tarkastella häntä vain filosofina. Ota siis Marx käteesi ja silmäile häntä suurennuslasilla samaan tapaan kuin Immanuel Kantia tahi Blaise Pascalia. Siihen tehtävään on Eagletonin kirja varsin sovelias, vaikka se ei olekaan neutraalia aatehistoriaa, vaan on kirjurin julkituotuna tavoitteena marxismia sukupolvellemme markkinoida. Mitä parhaimpana marxismin popularisoijana on Eagleton hyvä lähde niin aihetta tutkivalle kuin vallankumousta suunnittelevalle.

* * *

Eagleton käsittelee kirjassaan kasan Marxin filosofiaa ja sen tuottamaa marxilaisuuden koulukuntaa koskevia virhekäsityksiä ja yksinkertaistuksia, jollaisten turviin tyhmyys mielellään pakenee – tässä asiassa ja ylipäätään kaikessa. Jos haluaa yksilö tietää, kuinka joku voi olla niin ihmishirviö, että kannattaa tuota ”omaan mahdottomuuteensa romahtanutta” demoonis-jumalattoman kamalaa kommunismia, silloin on syytä lukea Miksi Marx oli oikeassa. Jos taas haluaa ennemmin kauhistella suu ammollaan, sitten ei kannata lukea – ylipäätään mitään.

Mutta on kirjassa muutama kohta, jotka hieman mieltäni hämmentävät. Ne näyttävät olevan lähinnä ajattelemattomia esimerkkejä Eagletonin taholta, eivätkä ne kovin merkittävää osaa teoksen sisällöstä muodosta. Hän esimerkiksi vihjaa, että asteroidin törmäys on sattuma, joka sekaantuu historian kulkuun (sivut 59–60). Vaan tokihan ymmärrämme, että myös asteroidin osumisella Maahan on oma syiden ja seurausten höyryjunansa. Saattaa myös olla, että neljäs luku on tarpeettoman pitkä ja samoja asioita muutamaan otteeseen toistava.

Eivät nämä seikat kuitenkaan pitkää häpeän varjoa kirjan sivuille heitä, ja pian jo ilahduttaa, kuinka Eagleton heittelee puukoilla postmodernismia, jonka tuotoksia monet havaintoni mukaan erehtyvät usein marxilaisuutena pitämään. Sillä katso: ei ole millään muotoa marxismin ja postmodernismin samanmielisyys monistakaan asioista selviö. Eagleton toteaakin (225) jälkikolonialismista, tuosta ”postmodernismin ulkoasiainministeriöstä”:

Marxismi on yli mantereiden ja vuosisatojen ulottuva poliittinen joukkoliike, uskontunnustus, jonka puolesta lukemattomat ihmiset ovat taistelleet ja toisinaan kuolleet. Jälkikolonialismi on akateeminen kieli, jota ei juuri puhuta muutaman sadan yliopiston ulkopuolella ja joka on toisinaan yhtä käsittämätöntä keskivertolänsimaalaiselle kuin suahili.

* * *

Kaikkein ilahduttavinta Marxin filosofiassa on sen päämäärä. Ja mikä se on? Unelmoiko Marx vankileireistä, leipäjonoista, ilmiantoyhteiskunnasta, joukkoteloituksista, kirkkojen räjäyttelystä, tarkoituksettomasta kuoppien kaivelusta, näytösoikeudenkäynneistä ja suurten johtajien henkilökulteista? Populaaria keskustelua Internetin mölinää seurattaessa saattaa syntyä vaikutelma, että vastaus on myöntävä. Ja sitten ihmetellään, kuinka paha täytyy ihmisen olla käyttääkseen elämänsä sellaisen unelman toteuttamiseen.

Vaan huomaa, Eagleton viestittää: Marx ei halunnut tuollaisia asioita. Hän arvioi, että on mahdollista tuotannon kehittyessä jakaa hyvinvointia koko ihmiskunnalle, jolloin köyhyys katoaa. Kun ihmisten ei enää tarvitse taistella nälkään kuolemista vastaan, voivat he suunnata täyden huomionsa henkisiin asioihin kuten taiteeseen. Marxin suuri kiinnostus aineelliseen kehitykseen johtuu hänen havainnostaan, että sitä on oltava tarpeeksi, jotta voidaan keskittyä henkiseen. Köyhyys, puute ja työ on sen edellytyksenä eliminoitava. Vasta silloin koittaa vapaus ja todellinen historia alkaa.

Onko siis kenestäkään ajattelijasta tehty koskaan pahempaa irvikuvaa kuin hänestä? (241)

Uusliberalismin taistellessa ylivallastaan ei ole vaikeaa löytää Internetistä näkemyksiä, että humanististen tieteiden ja taiteen tuet pitää poistaa, sillä yhteiskunnalla ei ole varaa maksella sellaista joutavaa lorvimista vaan pitää mennä töihin, ja EI MINU VERO RAHOILLA ULI ULI ULI. Tämä ei suinkaan ollut Marxille vieras näkemys: herättää se pahaa verta ihmisessä, jos laitetaan rahaa taidehistorian opiskeluun eikä köyhän terveydenhuoltoon.

Juuri tästä niukkuudesta ja resursseista kilpailemisesta Marx haluaa päästä eroon, ja siihen on hänen mukaansa kapitalismi väline mitä parhain. Mutta kapitalismiin ei voida jäädä, vaan kun niukkuusongelma on ratkaistu, on siirryttävä eteenpäin. Marxin mukaan on mahdollista jakaa vaurautta ja hyvinvointia paremmin sekä vähentää merkittävästi työn määrää – ja tällöin ei enää kenelläkään pitäisi olla mitään taidehistorian rahoittamista vastaan.

Kuvalähde: Imgur, alun perin varmaankin Existential Comics.

(Tosin monet näistä ulisijoista haluavat leikata kaiken pois myös asumisen tuista, terveydenhuollosta ja ylipäätään kaikesta paitsi miljonäärien pankkitileistä. Köyhäähän ei saa passivoida eikä menestyjää rangaista.)

Mutta onko Marxin tavoite tällaisesta maailmasta harhainen utopia? Ei, ei se ole – ja Eagleton kertoo kirjassaan, miksi asia on juuri näin. En ole marxisti – Marxkaan ei ollut marxisti –, mutta näkisin mielelläni köyhyyden ja työn maailman katoavan ja vaihtuvan taiteen ja filosofian maailmaan. ”Marxismi”, sanoo Eagleton (170), ”haluaa hävittää työnteon niin pitkälle kuin mahdollista.”

Toinen asia on sitten, ovatko kommunististen ja sosialististen puolueiden ja hallintojen ihmiset tarpeeksi älykkäitä ja kyvykkäitä toimimaan sellaisen maailman rakentamiseksi. Ihmisillä on tapana kusta asiat, eivätkä monet taitavammatkaan marxismin edustajat ole olleet kovin hyviä markkinoimaan aatettaan. Jossain historian vaiheessa kapitalismi katoaa niin kuin feodalismikin, mutta – kuten Marx uskoi – ei ole lainomaista ja väistämätöntä, että seuraava vaihe on nykyistä parempi.

* * *

Tutkimuspohde I: Frithjof Schuonin esoteriasta

Kuva: WorldWisdom.com.

Kuva: WorldWisdom.com.

Tämä olkoon ensimmäinen tutkimuspohde, jollaisissa olen käsittelevä sellaisia asioita, joiden parissa akateeminen kiinnostukseni pyörii – ympäriinsä pyörii. Vinhasti. Ensimmäispohteen aiheena on graduaiheeni. Ja lienee heti sydämenne särjettävä ja kerrottava, että ainakaan vielä en ole saanut aikaiseksi graduni lataamista sähköiseen tietoverkkoon. 

Sangen vähän tunnettu kansamme parissa lienee vuosina 1907–1998 elänyt elsassilais-sveitsiläinen mystikko, taidemaalari ja runoilija Frithjof Schuon eli Sheikh Isa Nur al-Din Ahmad al-Shadhili al-Darquwi al-Alawi al-Maryami. Sen verran kuitenkin on ollut tunnettu, että ainakin omaan tietoisuuteeni hän tykitti panssarivaunulla menemään vuonna 2010. Niinpä aloin tutkia hänen uskontoa, esoteriaa ja sophia perennistä koskevia näkemyksiään, joista päädyin tekemään pro gradu -tutkielmani.

On minulla tosin muistikuva – muistikameran muistista löydetty –, että olisin Schuonin nimen nähnyt jossain kenties rajatieteellisessä, pseudoarkeologisessa tahi parapsykologisessa teoksessa mainintana, kun sellaisia pikku taaperona lueskelin. Samanlaisista yhteyksistä muistan havainneeni Rainer Maria Rilken nimen, mutta älkäämme häneen menkö – sisälle ainakaan. En tarkemmin kirjaa tahi sen sisältöä muista, mutta todettakoon, etteivät Schuonin ajatukset kuitenkaan ainakaan merkittäviltä osin sellaiseen kenttään kuulu.

Pikku Frithjofin kotona suosittiin romantiikan ja medievalismin henkeä, ja tässä hengessä perehtyi hän jo varhain uskontoperinteisiin ja niiden pyhiin kirjoituksiin. Muun muassa vedanta ja uusplatonismi häntä ilahduttivat. Niinpä päätti hän alkaa tutkia, mikä mahtaa olla eri uskontojen yhteinen mystinen ydin, sophia perennis, joka näkemyksensä mukaan on sama kaikissa uskonnoissa niiden moninaisten historiallis-kulttuuristen muotojen alla. En sitä vielä tässä pohteessa tarkasti selosta, mutta palannen asiaan tarkemmin tulevaispohteissa.

Tietäkäämme, että Schuon pettyi tuolloiseen roomalaiskatoliseen kirkkoon havaittuaan, ettei se nähnyt riittävän hyvin uskontojen transsendenttista ykseyttä (myöhemmin hän tosin suuntasi kehun sanoja ortodokseille). Hän päätyi sittemmin tapaamaan Egyptiin muuttaneen ranskalaisen suufimystikko René Guénonin, joka oli hieman samaan tapaan etsinyt todellista ja autenttista esoteerista veljeskuntaa ja päätynyt islamilaiseen mystiikkaan. Ja sinne päätyi myös Schuon, vaikka yleisuskonnollisena ajattelijana säilyikin elonsa loppuun asti.

Ennen tätä oli Guénon tutkinut monia esoteerisia ryhmiä. Tutuiksi olivat tulleet monenlaiset uusgnostilaiset, spiritualistiset, teosofiset ja vapaamuurarilliset yhteisöt, mutta kaikissa niissä vaivasi häntä niiden modernius – eivät initiaatiolinjat suinkaan jatkuneet muinaisuuteen. Niinpä totesi René, että aidon esoterian täytyy löytyä vanhoista uskontoperinteistä – niistä, joiden juuret ja maavarsi ovat ihmiskunnan alkuhämärissä. Ihan parastahan olisi tietenkin ollut hindulaisuus, mutta ei kokenut brahmaanien karskiin joukkoon hän voivansa astua.

Hindulaisuuden sijaan Guénon valitsi islamilaisen mystikkoyhteisön eli tariqan, johon hän sai vihkimyksen. Toki hän Schuonin lailla säilytti aina kiintymyksensä hindujen vedanta-koulukuntaan. Guénon koki löytäneensä aidon esoterian: Ei elänytkään aito esoteria länsimaiden okkulttis-moderneina yhteisöinä vaan kätkeytyneenä traditionaalisten uskontojen viittain helmoihin, niiden mystillisiin perinteisiin. Ja samaisiin helmoihin päätyi myös Schuon, joka täydensi Guénonin ehkä hieman keskeneräisiksi jääneitä ajatuksia aiheesta.

Schuonin mukaan jokaisella oikeaoppisella uskonnolla on sekä esoteerinen että eksoteerinen puoli (ja tämä ei liene Guénonille aivan selviö ollut) ja esoteerisessa puolessa on selvemmin nähtävissä uskontojen transsendenttinen ykseys. Tämän ykseyden ymmärtäminen antaa mystikolle syvällisen ymmärryksen siitä, mikä on uskontojen taustalla oleva pelastava Hyvyys, Totuus ja Kauneus – mutta älä huoli: Hän ei sielun pelastusta rajaa niille, jotka tämän ymmärtävät, vaan uskonnon eksoteeriset muodot tuovat pelastuksen maallikonkin ulottuville.

Guénon ja Schuon kissojen äärellä. Kuva: AbraxasBooks.tumblr.com.

Guénon ja Schuon kissojen äärellä.
Kuva: AbraxasBooks.tumblr.com.

Autenttiset uskonnot ovat Schuonin mukaan pelastuksen välineitä. Ne toimivat kahdella tasolla. Toisaalta niillä on yksinkertaisempi muoto, jotta ne voivat pelastaa mahdollisimman suuren osan tavallisista ihmisistä; toisaalta niissä on esoteeris-mystillisempi muoto kultivaation välineeksi niille, joille tavan hurskaus ei riitä.

Harry Oldmeadow mainitsee esimerkin: Mestari Eckhartin metafysiikka edustaa kristinuskon esoteerista puolta, eurooppalaisen talonpojan maallikkohurskaus taas eksoteerista. Molemmat näistä hengellisyyden muodoista johdattelevat yhtä vakaasti ja järkähtämättä sielua pelastukseen, mutta intellektuaalis-spirituaalisen ymmärryksen aste niissä on erilainen.

Jos Absoluutti suo, kerron tulevissa tutkimuspohteissa tarkemmin, kuinka oikeaoppinen uskonto Schuonin mukaan rakentuu ja mikä tämä uskontojen mystinen ykseys on. Kerron myös vastaavan ehdon täyttyessä, mitkä uskonnot ovat autenttisia ja mikä on Absoluutti.

* * *