Sekapohde XI: Myyttinen valtakunta

En ole koskaan käynyt Maarianhaminassa, vaikka se on lähellä. Se vaikuttaa myyttiseltä paikalta. Se on Suomen kaupunki, silti kuin toisessa ulottuvuudessa. Jos sinne pääsisi junalla, olisin eittämättä jo käynyt siellä, uteliaisuuden opastamana.

Millainen paikka on Maarianhamina? Onko siellä haltioita? Velhoja? Lohikäärmeitä? Luultavasti ei. Jos niitä siellä olisi, olisi kait niitä Turussakin. Ja luultavasti Humppilassa. Se ei ole kaukana. Ainakin niissä olisi kuultu haltioista, velhoista ja lohikäärmeistä.

Turussa tosin on kuultu sellaisista. Se ei voi olla sattumaa. Tai se voi olla. Jos todellisuus on keittoa. En tiedä, mitä keitossa ovat ”sattumat”, sillä en useinkaan käsittele keittoja. En liioin etsi tietoa siitä, mitä sattumat keitossa ovat. Se ei luultavasti ole kiinnostavaa.

En myöskään hakukoneta esiin kuvia Maarianhaminasta. Se saattaisi rikkoa lumouksen. Sen vallassa olevat maarianhaminalaiset pääsisivät vapaaksi. En ehkä koskaan mene sinne. Haaveilen siitä vain. Kuka tietää, onko Maarianhaminaa edes olemassa?

* * *

Mainokset

Raapale L: Cliffhanger

Teen parhaani ollakseni päästämättä irti kallionkielekkeestä, vaikka en ole vielä osannut päättää, onko siinä parempi olla kuin positiotamme ympäröivien tyrannosaurusten mahoissa. Erään petodinon pesään ilmestyminen ei ole ollut parhaita ratkaisuja tällä vaelluksella.

”Gottschalk, sinä varmaan tiedät, kuinka tästä selvitään?”

Taikapupu Gottschalk roikkuu vyöstäni kiinni pitäen miettiväisen näköisenä. Olen vakuuttunut siitä, että hän kohta saa paikalle lentävän lautasen tai ehkä lentävän maton – minkä hyvänsä hän katsookin parhaaksi tavaksi päästä tyrannosaurusten laumaa karkuun.

”Joo, nyt ei ole tarjolla mitään.”

”Ei mitään?”

”Alkavat ideat loppua. Jos vain odotetaan tässä?”

”Kuinka kauan?”

”Kunnes keksin jotain uutta. En haluaisi toistaa itseäni.”

Huokaisen. ”Käyköön siis niin.”

* * *

Raapale XLIX: Legenda

Kävellessäni huomasin rantaan ajautuneen puunrungon. Menin katsomaan sitä lähemmin, ja tulilintujen tuotua käsiini vasaran ja taltan aloin veistää siitä kuolevaisen hahmoa.

Veistoksesta tuli valmis, ja annoin hänelle nimeksi Aþoŋ. Aþoŋ oli muutoin hieno luomus, mutta häneltä puuttui pää. Otin viisi kiveä hietikolta ja muutin ne ghouleiksi. Lähetin heidät etsimään Aþoŋille päätä.

Kun ghoulit palasivat, oli heillä peuran pää. En ollut aivan tyytyväinen tilanteeseen, mutta kiinnitin pään paikoilleen, ja yön pimeydessä puhalsin Aþoŋiin hengen.

Kun ihmiskunta aloitti maanviljelyksen Mesopotamiassa ja Egyptissä, Aþoŋ kuoli. Asetin hänen henkensä pohjoisen havumetsiin kummittelemaan. Olen määrännyt hänet jättämään toisinaan yhden uhreistaan eloon, jotta legenda ei unohtuisi.

* * *

Raapale XLIII: Kaniinikansan tarut

”Alussa Alku-Pupu loi metsät ja vuoret. Hän emanoi Itsestään Oryctolaguksen, josta syntyivät Isä-Pupu ja Emo-Pupu valtaistuimillaan. Heidän etutassuistaan saivat alkunsa harmaakanit, mustakanit, valkokanit ja ruskeakanit. Alku-Pupu puhalsi ensimmäisiin kaneihin hengen ja sanoi heille: ’Lisääntykää ja täyttäkää laakso’, ja Alku-Pupu antoi heille lahjaksi virtaavat vedet, maan antimet, puiden suojan, Lapinia-tähden valon ja lumihanget.”

”Kun muinaisina aikoina tietämättömyys Pupumaassa alkoi yltyä ja kettukansa uhkasi kanien rauhaa, lähetti Alku-Pupu profeetaksi Kaniesinin, suuren tietäjän, ja puolustajaksi Puphulainnin, urhean soturin. He karkottivat pahanlaatijat ja palauttivat sivistyksen soihdun kaniinien kansalle. Jonain päivänä he palaisivat johdattamaan pupujen sielut takaisin jumalaiseen Valoon.”

– Fragmentteja kaniinikansan pyhistä kirjoituksista ja kansantaruista

* * *

Raapale XLII: Nocturne

Päätin mennä syömään uuteen interdimensionaaliseen ravintolaan, joka avattiin lähettyville viime viikolla. Sinne pääsi vain yöllä ahtaita kujia pitkin. Ne, jotka olivat tervetulleita ravintolaan, tiesivät, minkä viemärikannen alla oikea reitti oli.

Päätin tilata yhden kalleimmista ruoka-annoksista. Olinhan sentään saanut juuri menninkäiseltä kulta-aarteen. Se olisi muuttunut tomuksi aamuun mennessä, joten olisi ollut turha kitsastella.

Yliajettu koira moottoriöljyssä maistui ihan kelvolliselta, eikä muissakaan ruokalajeissa ollut valittamista, mutta aperitiiviksi tarjottu kevytvesireaktorin divetymonoksidi maistui ihan vedeltä.

Poistuessani jätin kelpo juomarahan zombitarjoilijattarelle ja heitin myös kultakolikon poikineen pianoa soittavan kaniinin hattuun. Hänen soittamansa Chopinin Nocturne (Opus 9, numero 2) olisi jo yksinään ollut aterian hinnan arvoinen.

* * *

Raapale XLI: Downfall

Sisällissota on syttynyt Keijumetsän tasavallassa. Vastarintasissit ja Pupuchetin hallintoa tukevat joukot vaanivat ja tulittavat toisiaan puiden latvoista ja kallionkoloista.

Taistelujen levittäytyessä presidentinpalatsin läheisyyteen pakkaa Pupuchet tavaroitaan ja valtion varallisuutta matkalaukkuunsa. Hän kipuaa alas puusta ja katoaa laukkuineen katajistoon.

Turvassa, ehtii Pupuchet ajatella. Hän heittää laukkunsa lampeen, hyppää sen päälle ja soutaa joutsenen luokse. ”Vie minut kettujen maahan, niin saat palkkion.”

Joutsen nousee lentoon tyrannikani selässään, mutta kauas he eivät ehdi, kun Pupujen Punakaartin koivuhalosta valmistama raketti iskeytyy joutseneen, joka putoaa liekehtien alas.

Kenraali Pupuchet syöksyy korkeuksista kohti kallioita, mutta viimeisillä hetkilläänkään verenhimoinen ja Keijumetsän paperitehtaalle myynyt diktaattori ei kadu mitään.

* * *

Raapale XXXVI: Saituri

Marquel käveli pitkin linnan käytävää ja yritti olla pitämättä ääntä. Ketään hän ei nähnyt eikä kuullut, mutta oli parasta varmuuden vuoksi yrittää pysyä katseilta ja korvilta piilossa.

Tunnit kuluivat Marquelin yrittäessä löytää etsimäänsä. Käytävät jatkuivat kilometrejä, syvälle maan uumeniin ja kohti taivasta. Huoneita oli käytävien varrella tuhansia. Osassa niistä vaani aaveita ja hirviöitä.

Etsimäänsä Marquel ei ollut löytää, ja varmuuden vuoksi hän piti koko ajan miekkaa kädessään, jotta ei joutuisi pulaan örkkien mahdollisesti hyökätessä. Tänne oli vakavasti varoitettu tulemasta. Vaan pakko oli kohdata tämä haaste.

Viimeinkin, Marquel ajatteli löydettyään etsimänsä ja varmisti, ettei kohde ollut ansoitettu. Muistelinkin nähneeni täällä viisisenttisen.

* * *

Raapale XXXV: Kreetan härkä II

Hirmuinen Minotauros ryömi ulos kolosta, joka johti labyrintista vapauteen. Tätä hän olikin odottanut jo pitkään. Viimeinkin ihmissyöjähirviö oli päässyt irti. Tovin verran hän silmäili ympärilleen ja mietti, millaista kaaosta ja terroria kylväisi pitkin Välimeren rannikoita.

Minotauros käveli rannalle ja karjaisi niin kovaa, että Ateenassa asti ihmiset suorittivat sen vaikutuksesta spontaanin joukkourinaatiotapahtuman. Hän tarkasteli merta ja mietti ihmisiä, jotka kohtaisi, kaupunkeja, joissa vierailisi – ruumiskasoja ja raunioita, jotka jättäisi jälkeensä.

Minotauros naurahteli synkästi ajatuksilleen. Kotvasen asiaa tarkemmin tuumittuaan hän ryömi koloa pitkin takaisin labyrinttiin. ”Ei tuonne arvaa lähteä”, hän totesi, otti käsiinsä lineaari-A-taulun ja jatkoi hihitellen tarinan lukemista siitä, mihin oli jäänyt.

* * *