Raapale XLIX: Legenda

Kävellessäni huomasin rantaan ajautuneen puunrungon. Menin katsomaan sitä lähemmin, ja tulilintujen tuotua käsiini vasaran ja taltan aloin veistää siitä kuolevaisen hahmoa.

Veistoksesta tuli valmis, ja annoin hänelle nimeksi Aþoŋ. Aþoŋ oli muutoin hieno luomus, mutta häneltä puuttui pää. Otin viisi kiveä hietikolta ja muutin ne ghouleiksi. Lähetin heidät etsimään Aþoŋille päätä.

Kun ghoulit palasivat, oli heillä peuran pää. En ollut aivan tyytyväinen tilanteeseen, mutta kiinnitin pään paikoilleen, ja yön pimeydessä puhalsin Aþoŋiin hengen.

Kun ihmiskunta aloitti maanviljelyksen Mesopotamiassa ja Egyptissä, Aþoŋ kuoli. Asetin hänen henkensä pohjoisen havumetsiin kummittelemaan. Olen määrännyt hänet jättämään toisinaan yhden uhreistaan eloon, jotta legenda ei unohtuisi.

* * *

Mainokset

Raapale XLIV: Hirviö

”Olipa kerran murhanhimoinen hirviö, joka vaani kaapissasi.”

”Isi…”

”Niin, murmelini?”

”Tuo on ihan paska iltasatu.”

”Ei se ollut iltasatu. Deskriboin vallitsevaa asiantilaa.”

”Onko hirviöstä evidenssiä?”

”Ovathan tuolla isoveljesi jäännökset.”

”Tarinasi mukaan hän menehtyi ennen syntymääni, mutta empiirinen aineisto ei tue hirviöteoriaa. Luut näyttävät siltä, että Luciferia palvova kannibaalikultti on syönyt hänet. Siihen viittaa myös isoveljen lipastossa oleva kirjanen Liityit sitten Luciferia palvovaan kannibaalikulttiin?.”

”Kyllä minun teoriani nyt postuloi vähemmän entiteettejä.”

”Mutta ei selitä kaikkia havaittuja ilmiöitä. Se myös olettaa hirviön, josta ei ole suoraa havaintomateriaalia.”

”Saatat olla oikeassa, Hans-Emilia. Mutta on aika nukkua.”

”Hyvää yötä, isi.”

Yöllä hirviö söi Hans-Emilian.

* * *

Raapale XL: Yksin III

Annie kävelee öisessä havumetsässä. Kuu loistaa, ja pöllö huhuilee. Annie pysähtyy metsäaukiolle lammen rantaan ja on liukastua sammaliin. Metsää on silmänkantamattomiin.

Annie kohottaa katseensa lammen pinnasta huomatessaan, että kaukaisuudessa puiden välitse näkyy valoa. Valo lähestyy häntä, samoin koliseva ääni.

Annie odottaa lyhty kädessään, kun valo ja ääni tulevat häntä kohti. Pian niiden lähde on hänen vierellään. Se on läpikuultava ja kulkee puiden läpi.

Juna pysähtyy, ja vaunun ovi aukenee Annien kohdalla. Hän ei näe sisällä olevan ketään, mutta kauempana olevan vaunun ikkunaruudulla on tutun näköinen käsi. Käsi viittoo häntä tulemaan sisään.

Annie kääntää selkänsä junalle. En mene enää tuohon halpaan.

* * *

Raapale XXXVIII: Elävien ääliöiden yö

Joukko zombeja yrittää laahustaa karkuun niin nopeasti kuin zombille on mahdollista. Zombilauma löytää hylätyn rakennuksen. He menevät sisään ja sulkevat ovet.

”Turvassa… Öööö…”, yksi toteaa.

Mutta uhka kolkuttaa jo ovea. Ovea hakataan yhä kovempaa. Zombit pelkäävät sen lähtevän saranoistaan irti. He kerääntyvät huoneen vastakkaiselle puolelle.

Zombilauma säikähtää, kun ikkunaruutuun heidän taakseen ilmestyy käsiä. Ne koputtavat ruutuja ja vaativat sisäänpääsyä.

Ruutu särkyy. Käsi tarrautuu zombiin. Toinen zombi ampuu vainolaista. Samalla hetkellä ovi murtuu ja hirvitykset tunkeutuvat sisään.

”Hei, me ollaan sosiaalisii ihmisii ja haluttas pelaa teiän kaa seurapelei”, sanoo tunkeutuja hymyillen. Zombit joutuvat pakokauhun valtaan, yrittävät paeta ja ampuvat sosiaalisia ihmisiä.

* * *

Raapale XXVIII: Yksin II

Annie seisoo lyhty kädessään tihkusateessa puun juurella katsellen autiotaloa. Hän kävelee lähemmäs kuistia ja katsoo ylemmän kerroksen ikkunaa. Sieltä häntä tuijottaa joku, mutta hän ei näe, kuka siellä on.

Sade yltyy. Annie menee kuistille suojaan. Hän kokeilee oven kahvaa. Ovi on auki. Annie astuu sisään. Hän kiertelee jonkin aikaa ensimmäisessä kerroksessa. Sitten hän laskee lyhdyn pöydälle ja istuu portaalle.

Ovi narisee.

Tule tänne ylös”, kuuluu vaimea ääni ylhäältä.

Annie menee toiseen kerrokseen ja astuu huoneeseen, jonka ikkunan hän ulkoa näki. Hän kävelee ikkunalle ja katsoo alas. Siellä on tyttö lyhty kädessä.

Taas…, Annie ajattelee, sulkee silmänsä ja painaa otsansa ikkunaruutuun.

* * *

Raapale XXV: Tienraivaajat

Ivan juoksee kohti antarktista tutkimusasemaa – tai yrittää juosta. Syvässä hangessa se on vaikeaa. Pakkanen lähestyy neljääkymmentä, ja lumimyrskyävä yö sulkee Ivanin pimeyteen.

Ivan ei ole varma, kuinka monta niitä on. Hän näki ainakin kaksi. Hänestä tuntuu siltä, että ne piirittävät häntä joka puolelta. Ne lähestyvät aaveiden tapaan halki pimeyden.

Ivan tavoittaa tutkimusaseman oven. Hän yrittää saada ovea auki, mutta sen eteen on kerääntyt liikaa lunta. Lopulta hän pääsee sisään, lukitsee oven ja istuu hetken hiljaa vetäen henkeä.

Oveen koputetaan. Ivan pidättelee hengitystään. Koputus kuuluu taas. Lujempaa. Pian oven luukku aukenee. Ivan yrittää pitää itsensä koossa, kun luukusta putoaa uusi Vartiotorni.

* * *

Raapale XXIII: Hämärät kujat

Varaton urbaanihirviö kun olen, joudun usein syömään heikompaa ainesta. Teen sen yön pimeydessä. Eräänä iltana joku pimeä herra minulta kysyi, etsinkö ruokani roskiksista. ”Roskapöntöistäkö sinä ateriasi tongit, oi kuoma parahin?” Vastasin kieltävästi. Minä en ”tongi” mitään.

Avaan kitani ammolleen ja nielen kaiken roskapönttöineen ja sammuneine puliukkoineen. Sitten mussutan niin, että veri ja muovinpalat roiskuvat. Sitten revin jostain autosta akun irti, ja huuhdeltuani saaliini alas sen hapolla karjaisen ilmoille, että ”GRUAAAAAAAH!”

Ääneni kaikuu kaukaisuuteen, kauas betonin, lasin, teräksen, ilmansaasteiden ja mainosvalojen valtakunnan muurien taakse. Sen muurin ylitse ei kulje kuin pelko, kaupungin valtias. Tasangon heimot vapisevat hämärtyvässä yössä. Kaupunkilaiset lukitsevat ovensa.

* * *

Raapale XIX: Aaveklubin isäntä

Tapaan nukkua kasvot seinään päin. Kun olen vakiinnuttanut soveliaan asennon, kuiskailu alkaa. Se kuuluu huoneesta takaani, enkä uskalla kuunnella tarkemmin, koska silloin kuiskailu voimistuu. Kerran olin vähällä saada selvää.

Kun minusta alkaa tuntua siltä, että joku kuiskailijoista laskee kohta kätensä olkapäälleni, käännyn ympäri ja katsahdan huonettani. Kai he haluavat vain tarkistaa, nukunko jo, ja minä yritän nähdä välähdyksen hetkestä, jolloin he katoavat näkyvistä.

En koskaan näe heitä, mutta tiedän heidän olevan siellä. Jostain ne kuiskaukset tulevat. Ei sillä ole niin väliä, kunhan vain muistan aina välillä kääntyä, jotta he eivät ehdi koskemaan minuun.

Nukahdettuani en enää välitä. Kokous saa alkaa.

* * *