Sekapohde XI: Myyttinen valtakunta

En ole koskaan käynyt Maarianhaminassa, vaikka se on lähellä. Se vaikuttaa myyttiseltä paikalta. Se on Suomen kaupunki, silti kuin toisessa ulottuvuudessa. Jos sinne pääsisi junalla, olisin eittämättä jo käynyt siellä, uteliaisuuden opastamana.

Millainen paikka on Maarianhamina? Onko siellä haltioita? Velhoja? Lohikäärmeitä? Luultavasti ei. Jos niitä siellä olisi, olisi kait niitä Turussakin. Ja luultavasti Humppilassa. Se ei ole kaukana. Ainakin niissä olisi kuultu haltioista, velhoista ja lohikäärmeistä.

Turussa tosin on kuultu sellaisista. Se ei voi olla sattumaa. Tai se voi olla. Jos todellisuus on keittoa. En tiedä, mitä keitossa ovat ”sattumat”, sillä en useinkaan käsittele keittoja. En liioin etsi tietoa siitä, mitä sattumat keitossa ovat. Se ei luultavasti ole kiinnostavaa.

En myöskään hakukoneta esiin kuvia Maarianhaminasta. Se saattaisi rikkoa lumouksen. Sen vallassa olevat maarianhaminalaiset pääsisivät vapaaksi. En ehkä koskaan mene sinne. Haaveilen siitä vain. Kuka tietää, onko Maarianhaminaa edes olemassa?

* * *

Mainokset

Raapale XLVIII: Valhalla saa odottaa

Guðfriðr laskee kirjansa niin kuin joka päivä. Hän on tehnyt sen joka päivä vuosituhannen ajan. Guðfriðr rakastaa kirjojaan niin kovin, ettei hän malta luopua niistä. Siksi hän ei ole kuollut.

Joka päivä Guðfriðr juo teen kirjojaan silmäillen. Sitten hän laskee kirjat. Sen jälkeen hän juo lisää teetä ja selailee vielä kirjojaan. Sitten hän katsoo ikkunasta ulos kissansa kanssa, jos sataa lunta. Jos lunta ei sada, hän katselee kissaansa.

Guðfriðr on laittanut oveensa kyltin, joka pitää muut poissa. Muutaman vuosisadan välein hän vaihtaa kyltin, kun vanhan kielimuoto alkaa olla käsittämätöntä.

Guðfriðr ei aio kuolla, sillä kaikki on juuri niin kuin pitääkin.

* * *

Raapale XLVII: Viimeinen ihminen

Ofelia on vaeltanut kuukausien ajan pitkin Afrikan itärannikkoa kohti pohjoista. Koko tänä aikana hän ei ole nähnyt yhtäkään toista ihmistä. Kerran hän luuli kuulleensa jonkun huutavan, mutta se lienee ollut harha-aistimus.

Sitten kaukaisuudessa näkyy joku. Hän lähestyy Ofeliaa, joka huomaa olion olevan sangen pienikokoinen. Ofelia ottaa varmuuden vuoksi jousen ja nuolen esiin, jos se olisi vihamielinen tai syömäkelpoinen.

Pian Ofelia jo näkee olennon, joka iloisen näköisenä heiluttaa tassuaan. Se on peikko. Peikko tulee hänen luokseen ja ojentaa hänelle vihreän, palavan kynttilän. Peikko jatkaa hitaasti matkaansa kohti etelää.

Neljä minuuttia Ofelia tuijottaa kynttilää hievahtamatta.

”Kiitos”, Ofelia huudahtaa peikon perään, ”tosi hyödyllinen!”

* * *

Raapale XXIV: Anniina hukkui kaivoon

”Mikroliina, nukkumaan!” äiti huusi. ”Kuvittele itsesi vuoteeseen jo!”

”Äiti, Anniinalla on vakava ongelma! Hän hukkuu kaivoon!”

”Niin varmasti hukkuu ’Anniina’. Nyt nukkumaan ja unohda nuo höpötykset.”

”Äiti! Katso itse!”

”Kyllä minä näen, että Anniina on painumassa pinnan alle, mutta mitä me sille asialle voisimme? Hyvä vain, kun kersasta päästään.”

”Miten voit sanoa noin?” Mikroliina sanoi järkyttyneenä.

”Sinun pitäisi hankkia mielikuvituskavereita, Mikroliina”, hänen isänsä puuttui puheeseen. ”Alat olla liian vanha tuollaisiin. Sinua aletaan kiusata mielikuvituskoulussa, kun leikit noiden reaaliystäviesi kanssa.”

”Vihaan teitä! Olisittepa olemassa!” Mikroliina huudahtaa kauhistuneena ja juoksee mielikuvitushuoneeseensa. Mielikuvitusovi pamahtaa niin kovaa, että hänen vanhempansa kuvittelevat sen sattuvan korviin.

* * *

Raapale XV: Samojedin paluu

Klavdija seisoi Ural-vuoriston laella ja katseli kohti tundraa. Itää kohti veisi hänen tiensä, kohti Siperiaa, josta maahiset olivat hänet siepanneet vuosisata sitten.

Klavdijan kieltä ei kuulemma enää kukaan puhunut. Hän muuttaisi tämän tilanteen. Hän jatkoi matkaansa ja lähti laskeutumaan vuorilta. Matka Sajan-vuoristoon ja Kan-joelle olisi vielä pitkä.

Kun Klavdija matkansa päätyttyä seisoi Kan-joen rannalla, hän avasi reppunsa ja otti esiin ruukun, jonka maahiset olivat hänelle antaneet. Hän lausui maahisvelhon opettaman loitsun, jota hän oli opetellut ulkoa vuosikymmenet.

Klavdija avasi ruukun. Sieltä lennähti taivasta valaisemaan revontulia. Niistä kamassin kieli satoi maan päälle ja asettui ihmisiin, jotka olivat sen kauan sitten unohtaneet.

* * *

Raapale XIV: Omena päivässä

Jakobert tekee joka päivä samat asiat. Hän herää Königsbergissä joka aamu kuudelta, menee kävelylle, joka kestää sekunnilleen tunnin, tervehtii matkalla Immanuel Kantia ja menee sitten takaisin kotiinsa syömään omenan. Omenan hän ostaa katukauppiaalta.

Eräänä päivänä hänen elämänsä järkkyy, kun kadulla ei olekaan yhtäkään kauppiasta, jolta voisi ostaa omenan. Hän menee kotiinsa surun murtamana sekunnin yhdeksäsosan etuajassa ja romahtaa nojatuoliinsa murheiden ylitsepursuavana aarreaittana.

Mutta sitten Jakobertin ovelle koputetaan. Vanha vihollinen näkee hetkensä koittaneen. Pahaa aavistamaton Jakobert avaa oven, jolloin julma koira hyökkää hänen kimppuunsa. Jo pitkään koira, Siegfried nimeltään, on halunnut haudata Jakobertin maahan. Tämä johtuu siitä, että Jakobert on luuranko.

* * *