Primordial Light

It is that universal and primordial human experience of simple wonder at the being of things to which all true philosophy is ultimately answerable.

— David Bentley Hart, The Experience of God: Being, Consciousness, Bliss (2013, 129)

I have lately began to believe that ancient and medieval philosophies — virtue ethics, ontological idealism, and stuff — are very often better than modern philosophies. Like primordial people had just understood things more clearly. The thinkers of the modern age have buried all that revelation under their own thoughts — rather than accepting what the reality around them gives.

This was also the view of Frithjof Schuon, a founder of the Perennialist School, with whom I have at least indirectly disagreed in this one. But past weeks I have began to see the probable reason why he thought so, when I have read writings of an Eastern Orthodox scholar David Bentley Hart. For example, Hart’s defense of Aristotelian metaphysics is quite convincing.

Unfortunately, this does not help me at all with my doctoral thesis, which is very tied to analytic philosophy.

* * *

Mainokset

Few words on Griffin’s theism

Europe_a_Prophecy,_copy_D,_object_1_(Bentley_1,_Erdman_i,_Keynes_i)_British_MuseumLately, I have read David Ray Griffin’s article on process panentheism. His article, titled ”Panentheism: A Postmodern Revelation”, is published in a book called In Whom We Live and Move and Have Our Being: Panentheistic Reflections on God’s Presence in a Scientific World, edited by Philip Clayton and Arthur Peacocke.

According to Griffin’s view, God is not the source of everything. There have been ”chaotic events” alongside God, and the act of creation is to organize these events as a universe. Griffin says that those events are metaphysically as necessary as God, although the universe created from them is contingent. God, he says, contains the metaphysical principles, causality, and the laws of mathematics and logic, that form and sustain the universe.

Griffin says that this was also a view of many classical Christian theologians, but it was abandoned when other theologians wanted to oppose the views of Marcion, a gnostic theologian. Marcion believed that matter is evil and the cause of all evil events of the universe. As a response to his theology, Christian theologians advocated creatio ex nihilo, creation from nothing, and a view that matter cannot be evil because it is created by the benevolent God. Hermogenes, a Christian Platonist, warned theologians from adopting this view, for it would open the doors for blaming God of the existence of evil.

I am unsure in what way the belief, that God has not created that primordial event stuff, would be an answer to the problem of evil. Perhaps the answer lies in closer analysis of the nature of those necessary events. The principles guiding the natural order of things are, according to Griffin, part of God, so the evil must be in the events, not in the principles.

But is this view necessary from the point of view of evil? There are other answers to that problem, compatible with the creatio ex nihilo doctrine. Assuming that there is something else metaphysically necessary than God, seems to be in itself much more problematic view, than the problem of evil — or any other problem of theism. Rather I would sympathize the view of David Bentley Hart, Russell Stannard and Seyyed Hossein Nasr, that God is the source of existence, and choose some other explanation for evil.

* * *

A Holy Grail in a Bookshelf

One of my scholarly interests is an esoteric philosophy called perennialism. To put it briefly, perennialism is a view that there are some profound truths that have been given to mankind by the Absolute (that can be identified, for example, as the God or Śūnyatā) either by direct divine revelation, meditative realization or natural reason in ancient times. These truths have then existed among humans inside of religious, mythological and philosophical traditions.

In Western esotericism, these profound truths are called philosophia perennis and prisca theologia. The former term was first used by a Catholic and Neo-Platonic theologian Agostino Steuco in the 16th century. In the early modern period, Gottfried Wilhelm Leibniz wrote about the topic, and in the 20th century Aldous Huxley wrote a book about it, The Perennial Philosophy. In Hinduism, sanātana dharma is similar term to philosophia perennis.

In the 20th century, the term perennialism was associated with a movement established by René Guénon and Frithjof Schuon and continued by Ananda Coomaraswamy and Titus Burckhardt. Guénon noticed that the esoteric movements of the modern West do not actually hold any primordial revelation or initation, so he abandoned them and rather went to look for the perennial wisdom from traditional religions. Later, Schuon cultivated his ideas further.

Frithjof Schuon used the term sophia perennis which includes philosophia perennis and religio perennis. He can be considered as the most notable perennialist thinker and author, and he originated the purely spiritual lineage of the Guénonian movement. Its most significant living thinker is an Iranian Sufi scholar, Seyyed Hossein Nasr. There is also more politically oriented branch that can be seen as a deviation from the Guénonian spiritual philosophy.

I am also under the impression that neo-Thomist philosophers, like Frederick Copleston, and New Agers also consider perennial philosophy as part of their thinking, but I have not yet looked into that. I am probably going to do that at least what comes to the neo-Thomist interpretation. The most interesting book I have so far read about perennialism is Paths to the Heart: Sufism and the Christian East (ed. James S. Cutsinger), written in Schuonian spirit.

* * *

Kirjallisuuspohde I: Oliko Marx oikeassa?

Ei ole henkilölleni muodostunut tavaksi adoptoida aatteita, niin sanottuja ismejä, kuvastamaan näkemyksiäni asioista. Olen toki sitä useaan otteeseen yrittänyt, mutta olen aina huomannut jokaisen ismin ongelmalliseksi joko siksi, ettei siihen sisälly tarpeeksi, siihen sisältyy liikaa, sillä on virheellisiä konnotaatioita, tai kissa. Siksipä olen valinnut tien, jota voinee kutsua Jaspersin-Hartin linjaksi. Kerron joskus toiste, mitä se tarkoittaa.

Muuan britannialainen kirjanlaatija, Terry Eagleton nimeltään, on edellä mainitusta huolimatta joskus vuosia sitten saanut minut kahden viikon ajan identifioitumaan marxilaiseksi (tuskin tosin tahallaan). Tämä johtui hänen kirjastaan Marx ja vapaus, joka on niin mainiosti kirjoitettu, ettei mieleni siihen osannut montaakaan vastalausetta huudahtaa. Ja nyt olen läpikäynyt toisen hänen teoksensa, Miksi Marx oli oikeassa (Like, 2012).

Sen verran on intoni ajastaikain saatossa himmentynyt, etten sen voimasta enää ryhdy punalippua käteeni etsimään. Ei kuitenkaan tulisi mieleeni väittää, etteikö tämä teos vakuuttaisi kenet hyvänsä ei-tyhmän lukijan siitä, että Karl Marx on eittämättä yksi nerokkaimmista lajimme edustajista. Ei ole tarpeen julistautua marxistiksi tämän todetakseen – kuten ei ole välttämätöntä ilmoittautua plantingaistiksikaan, vaikka sattuisi katsomaan, että Alvin Platingan argumentit epistemologian saralla ovat hyviä. Ja ovathan ne.

Ei ole liioin tarpeen vetää esiin, kuin piirongin laatikkoa ikään, Kommunismin mustaa kirjaa ja huudahtaa, että kaikkea tätä joukkotuhontaa ja tuhmuutta sai marxismi aikaan. Marx ei ollut mukana Josif StalininMao Zedongin ja Pol Potin hallinnoissa, ja kuten Eagleton osoittaa, ei Marx olisi niitä hyvällä katsonut (silmillään ehkä olisi). Ei ollut hän väki- ja hirmuvallan advokaatti. Kun tyhmät ja hullut saavat valtaa ja aseita ja ryhtyvät puuhastelemaan, ei siitä yleensä hyvää seuraa, vaikka inspiroijana olisi Joulupukki.

Sangen ansiokkaasti tuo herra Eagleton kirjassaan esille kommunismin mustat sivut ja monta muuta syytä inhota Marxia – ja sitten hän osoittaa, miksi ne kaikki ovat surkeita syitä. Perustuvathan ne heikkoon käsitykseen siitä, mitä Marx asioista sanoi. On näet aivan tavanomaista, että ihmiset möykkäävät eniten asioista, joista he kaikkein vähiten tietävät. Siksi on selviö, etteivät möykkääjät voi tähän kirjaan koskea. Paitsi ehkä kepillä.

On parasta unohtaa – ainakin toistaiseksi – Marxin filosofiasta alkunsa saanut poliittinen liike ja tarkastella häntä vain filosofina. Ota siis Marx käteesi ja silmäile häntä suurennuslasilla samaan tapaan kuin Immanuel Kantia tahi Blaise Pascalia. Siihen tehtävään on Eagletonin kirja varsin sovelias, vaikka se ei olekaan neutraalia aatehistoriaa, vaan on kirjurin julkituotuna tavoitteena marxismia sukupolvellemme markkinoida. Mitä parhaimpana marxismin popularisoijana on Eagleton hyvä lähde niin aihetta tutkivalle kuin vallankumousta suunnittelevalle.

* * *

Eagleton käsittelee kirjassaan kasan Marxin filosofiaa ja sen tuottamaa marxilaisuuden koulukuntaa koskevia virhekäsityksiä ja yksinkertaistuksia, jollaisten turviin tyhmyys mielellään pakenee – tässä asiassa ja ylipäätään kaikessa. Jos haluaa yksilö tietää, kuinka joku voi olla niin ihmishirviö, että kannattaa tuota ”omaan mahdottomuuteensa romahtanutta” demoonis-jumalattoman kamalaa kommunismia, silloin on syytä lukea Miksi Marx oli oikeassa. Jos taas haluaa ennemmin kauhistella suu ammollaan, sitten ei kannata lukea – ylipäätään mitään.

Mutta on kirjassa muutama kohta, jotka hieman mieltäni hämmentävät. Ne näyttävät olevan lähinnä ajattelemattomia esimerkkejä Eagletonin taholta, eivätkä ne kovin merkittävää osaa teoksen sisällöstä muodosta. Hän esimerkiksi vihjaa, että asteroidin törmäys on sattuma, joka sekaantuu historian kulkuun (sivut 59–60). Vaan tokihan ymmärrämme, että myös asteroidin osumisella Maahan on oma syiden ja seurausten höyryjunansa. Saattaa myös olla, että neljäs luku on tarpeettoman pitkä ja samoja asioita muutamaan otteeseen toistava.

Eivät nämä seikat kuitenkaan pitkää häpeän varjoa kirjan sivuille heitä, ja pian jo ilahduttaa, kuinka Eagleton heittelee puukoilla postmodernismia, jonka tuotoksia monet havaintoni mukaan erehtyvät usein marxilaisuutena pitämään. Sillä katso: ei ole millään muotoa marxismin ja postmodernismin samanmielisyys monistakaan asioista selviö. Eagleton toteaakin (225) jälkikolonialismista, tuosta ”postmodernismin ulkoasiainministeriöstä”:

Marxismi on yli mantereiden ja vuosisatojen ulottuva poliittinen joukkoliike, uskontunnustus, jonka puolesta lukemattomat ihmiset ovat taistelleet ja toisinaan kuolleet. Jälkikolonialismi on akateeminen kieli, jota ei juuri puhuta muutaman sadan yliopiston ulkopuolella ja joka on toisinaan yhtä käsittämätöntä keskivertolänsimaalaiselle kuin suahili.

* * *

Kaikkein ilahduttavinta Marxin filosofiassa on sen päämäärä. Ja mikä se on? Unelmoiko Marx vankileireistä, leipäjonoista, ilmiantoyhteiskunnasta, joukkoteloituksista, kirkkojen räjäyttelystä, tarkoituksettomasta kuoppien kaivelusta, näytösoikeudenkäynneistä ja suurten johtajien henkilökulteista? Populaaria keskustelua Internetin mölinää seurattaessa saattaa syntyä vaikutelma, että vastaus on myöntävä. Ja sitten ihmetellään, kuinka paha täytyy ihmisen olla käyttääkseen elämänsä sellaisen unelman toteuttamiseen.

Vaan huomaa, Eagleton viestittää: Marx ei halunnut tuollaisia asioita. Hän arvioi, että on mahdollista tuotannon kehittyessä jakaa hyvinvointia koko ihmiskunnalle, jolloin köyhyys katoaa. Kun ihmisten ei enää tarvitse taistella nälkään kuolemista vastaan, voivat he suunnata täyden huomionsa henkisiin asioihin kuten taiteeseen. Marxin suuri kiinnostus aineelliseen kehitykseen johtuu hänen havainnostaan, että sitä on oltava tarpeeksi, jotta voidaan keskittyä henkiseen. Köyhyys, puute ja työ on sen edellytyksenä eliminoitava. Vasta silloin koittaa vapaus ja todellinen historia alkaa.

Onko siis kenestäkään ajattelijasta tehty koskaan pahempaa irvikuvaa kuin hänestä? (241)

Uusliberalismin taistellessa ylivallastaan ei ole vaikeaa löytää Internetistä näkemyksiä, että humanististen tieteiden ja taiteen tuet pitää poistaa, sillä yhteiskunnalla ei ole varaa maksella sellaista joutavaa lorvimista vaan pitää mennä töihin, ja EI MINU VERO RAHOILLA ULI ULI ULI. Tämä ei suinkaan ollut Marxille vieras näkemys: herättää se pahaa verta ihmisessä, jos laitetaan rahaa taidehistorian opiskeluun eikä köyhän terveydenhuoltoon.

Juuri tästä niukkuudesta ja resursseista kilpailemisesta Marx haluaa päästä eroon, ja siihen on hänen mukaansa kapitalismi väline mitä parhain. Mutta kapitalismiin ei voida jäädä, vaan kun niukkuusongelma on ratkaistu, on siirryttävä eteenpäin. Marxin mukaan on mahdollista jakaa vaurautta ja hyvinvointia paremmin sekä vähentää merkittävästi työn määrää – ja tällöin ei enää kenelläkään pitäisi olla mitään taidehistorian rahoittamista vastaan.

Kuvalähde: Imgur, alun perin varmaankin Existential Comics.

(Tosin monet näistä ulisijoista haluavat leikata kaiken pois myös asumisen tuista, terveydenhuollosta ja ylipäätään kaikesta paitsi miljonäärien pankkitileistä. Köyhäähän ei saa passivoida eikä menestyjää rangaista.)

Mutta onko Marxin tavoite tällaisesta maailmasta harhainen utopia? Ei, ei se ole – ja Eagleton kertoo kirjassaan, miksi asia on juuri näin. En ole marxisti – Marxkaan ei ollut marxisti –, mutta näkisin mielelläni köyhyyden ja työn maailman katoavan ja vaihtuvan taiteen ja filosofian maailmaan. ”Marxismi”, sanoo Eagleton (170), ”haluaa hävittää työnteon niin pitkälle kuin mahdollista.”

Toinen asia on sitten, ovatko kommunististen ja sosialististen puolueiden ja hallintojen ihmiset tarpeeksi älykkäitä ja kyvykkäitä toimimaan sellaisen maailman rakentamiseksi. Ihmisillä on tapana kusta asiat, eivätkä monet taitavammatkaan marxismin edustajat ole olleet kovin hyviä markkinoimaan aatettaan. Jossain historian vaiheessa kapitalismi katoaa niin kuin feodalismikin, mutta – kuten Marx uskoi – ei ole lainomaista ja väistämätöntä, että seuraava vaihe on nykyistä parempi.

* * *

Sekapohde VII: Rauhaa ja järkeä

Tänään kohtasin kaksi kirjoitelmaa, joissa siteerattiin signifikantteja luterilaisia yksilöitä varhaismodernin aikakauden alusta ja lopusta. Koska ovat heidän sanansa sangen mielekkäitä, laitan sitaatit tähän lukijain iloksi ja heidän sielujensa kultivaatioksi. En tosin tällä pohteella itse saksanuskoiseksi tunnustaudu. 

Ensimmäinen sitaatti on 1700-luvun valistusfilosofi Immanuel Kantin kirjasta Ikuiseen rauhaan (1795), josta muinoin laadin kulttuurihistorian tutkimussuunnitelman.

”Täytyy tunnustaa, että suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat sivistyneitä kansoja, koituvat sodasta, mutta eivät niinkään parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä varustelusta edessä olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki voimat, sen kulttuurin kaikki hedelmät, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin hyväksi.”

Toinen on peräisin Martti Lutherilta (Disputaatio ihmisestä, teesit 4–6), jonka toimien juhlavuotta (1517–2017) protestantit tällä hetkellä todeksi elävät.

”Tämän maailman asioista tärkein, korkein ja paras asia on järki. Se on jotakin jumalallista. Se on kaikkien tieteiden, lääketieteen ja lakien synnyttäjä ja opastaja, myös minkä tahansa sellaisen viisauden, voiman, hyveen ja kunnian, jonka ihminen voi omistaa tässä ajallisessa elämässä. Tämän johdosta sitä on kutsuttavaksi siksi eriyttäväksi, olemukselliseksi eroksi, joka erottaa ihmisen eläimistä ja muista olioista.”

Sitaatteja en tosin ole ottanut primaariaineistosta – ja ideaalisessa tilanteessahan ilman muuta otettaisiin – vaan seuraavista artikkeleista:

Jokisalo, Jouko
”Uusi puolustusselonteko – vaarallisen idealismin aikakauden tuote”. Kansan Uutiset, 28.2.2017:
http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3679151-uusi-puolustusselonteko-vaarallisen-idealismin-aikakauden-tuote.

Loikkanen, Juuso
”Onko luterilainen luonnollinen teologia mahdotonta?” Areiopagi, 28.2.2017:
http://www.areiopagi.fi/2017/02/onko-luterilainen-luonnollinen-teologia-mahdotonta/.

39377944-martin-luther

* * *