Kirjallisuuspohde II: Kokeilu

9789150907926

Kuvan otin täältä.

En tapaa kirjoittaa kirja-arvioita. Jos sellaista tekisin, pyrkisin luultavasti kirjoittamaan arvion jokaisesta lukemastani kirjasta, ja jos sen tekisin, lukiessa koko ajan vituttaisi, että tästäkin pitää joku kritiikinsaatana kirjoittaa. Ja jos kaikista sellaiset riemumielin ja auvoa täynnä tekisin, saisivat ihmiset ja reptiliaanit tietää, millaisia kirjoja ja kuinka paljon luen. Ja sitähän käytettäisiin sumeilematta minua vastaan, kun Uusi Maailmanjärjestys koittaa. Ehkä joku käyttäisi sumeillenkin — ei voi tietää.

Mutta tällä kertaa koetan laatia kirja-arvion viimeisimmästä lukemastani romaanista. Myös tietokirjat mukaan lukien (lukien — haa, kuinka osuvaa) se on viimeisin lukemani kirja. Tämä teos, josta nyt sanoja laadin, on Catrine Tollströmin trilleri Kokeilu, jonka on julkituonut HarperCollins. Psykologiseksi trilleriksi sitä väittävät, ja sitähän se aivan eittämättä on ainakin enemmän kuin on malakologinen tai eksegeettinen trilleri.

Kirjaa en ostanut enkä lainannut. Löysin sen tuosta, ihan tuosta noin, jonne asukkaat jättävät tavaraansa toisten otettavaksi. Kerran sain siitä hyvän kaapin ja lampun.

Kirjassa oli henkilöinä ihmisiä. Olivat lähinnä ruotsalaisia. Siinä oli hulluja, jotka tekivät negatiivisia asioita siviileille. En kerro, keitä ne hullut olivat, sillä jos sen kertoisin, olisi vailla mieltä teidän tätä kirjaa lukea. Ja siinä oli myös ihan tavan ihmisiä, jotka olivat joko brutaliteettien uhreina, hullujen vastustajia tai molempia. Siinä kuoleekin väkeä, joten ei ole lukijalla syytä huoleen, että olisi kirjan välissä liian paljon yksilöitä.

Kokeilussa minua viehättivät monet sanat kuten ”vene” ja ”ja”. Sellaisten setvimisessä onkin ollut kääntäjällä työtä! Luvut oli muodostettu sanoista, joita kirjassa olikin sangen monta. En niitä laskenut, mutta jännästi ne oli laadittu kirjaimista. Suosittelen lämpimästi käymään ne järjestyksessä läpi. En tosin niin lämpimästi kuin on vaikkapa Auringon pinta, mutta vaikkapa sillä tavalla lämpimästi kuin on kupillinen kaakaota sen jälkeen, kun olet juuri iloisin mielin hiihtänyt kuusitoista kilometriä.

Jos olet tosin metrinkin hiihtänyt ja siitä vielä iloisella mielellä, voisit mennä juoksemaan miinakentälle siitä. Iljettävä sika.

Mikä tuossa kirjassa kaikkein sumeimmin hämärän peittoon jää, on se, mikä mahtoi olla Tobiaksen henkinen tila. Sitä peittoa ei liiemmälti nosteta sen jälkeen, kun on lukijan mielenkiinto hänen tasapainoonsa kohdistettu. Hieman myös on paranormaliteetin tuntua niissä alkupuolen visioissa, joita Åse kirjan alussa näki, vaikka ei noin muutoin semmoiseen mennä tässä kirjassa lainkaan. Toki hän saattoi olla hullu myös. Sitä ei kerrota. Sitäkään ei kerrota, oliko linnassa vampyyri. Kirjassa ei tosin ole linnaa eikä vampyyriä, mikä saattaa selittää sen, ettei asiaa kerrota. Hotelli siinä oli, ja oli kiva se osuus, jossa Åse kävi siellä. Jännää oli. Aivan neuroottisen jännää.

Kaiken kaikkiaan kirjasta voidaan sanoa, että se oli tehty paperista ja että musteella oli merkittävä rooli tarinan välittämisessä lukijalle. Pidän trillereistä — esimerkiksi käsin kiinni, kun niitä vuoteessa öisin luen. Kyllä minä tämmöistä enemmänkin.

* * *

 

Mainokset

Raapale XXV: Tienraivaajat

Ivan juoksee kohti antarktista tutkimusasemaa – tai yrittää juosta. Syvässä hangessa se on vaikeaa. Pakkanen lähestyy neljääkymmentä, ja lumimyrskyävä yö sulkee Ivanin pimeyteen.

Ivan ei ole varma, kuinka monta niitä on. Hän näki ainakin kaksi. Hänestä tuntuu siltä, että ne piirittävät häntä joka puolelta. Ne lähestyvät aaveiden tapaan halki pimeyden.

Ivan tavoittaa tutkimusaseman oven. Hän yrittää saada ovea auki, mutta sen eteen on kerääntyt liikaa lunta. Lopulta hän pääsee sisään, lukitsee oven ja istuu hetken hiljaa vetäen henkeä.

Oveen koputetaan. Ivan pidättelee hengitystään. Koputus kuuluu taas. Lujempaa. Pian oven luukku aukenee. Ivan yrittää pitää itsensä koossa, kun luukusta putoaa uusi Vartiotorni.

* * *

Raapale: XX: Varmuuden vuoksi

Zach on hississä. Hän pitää kädet taskuissa. Kun Zach jonottaa, hän ei nosta käsiään taskuista, ellei ole pakko. Hän työntää kädet taskuihinsa, kun lähelle tulee toinen ihminen – erityisesti jos se on vieras ihminen.

Zach tietää, ettei hän siten suojaa itseään miltään todelliselta vaaralta. Hän ei ole hullu eikä vajaamielinen. Hän on looginen ja oppinut. Ei ole kuitenkaan mitään haittaa siitä, että hän pitää kätensä taskuissa varmuuden vuoksi.

Zach huomioi mahdollisuuden, että joku kujeilija muuttuu näkymättömäksi, tarttuu hänen käteensä ja työntää sen lähellä olevan takamukselle saattaen hänet noloon tilanteeseen. Niin ei koskaan ole käynyt. Tokkopa myöhemminkään käy. Mutta turha ottaa riskiä.

* * *