Raapale XLII: Nocturne

Päätin mennä syömään uuteen interdimensionaaliseen ravintolaan, joka avattiin lähettyville viime viikolla. Sinne pääsi vain yöllä ahtaita kujia pitkin. Ne, jotka olivat tervetulleita ravintolaan, tiesivät, minkä viemärikannen alla oikea reitti oli.

Päätin tilata yhden kalleimmista ruoka-annoksista. Olinhan sentään saanut juuri menninkäiseltä kulta-aarteen. Se olisi muuttunut tomuksi aamuun mennessä, joten olisi ollut turha kitsastella.

Yliajettu koira moottoriöljyssä maistui ihan kelvolliselta, eikä muissakaan ruokalajeissa ollut valittamista, mutta aperitiiviksi tarjottu kevytvesireaktorin divetymonoksidi maistui ihan vedeltä.

Poistuessani jätin kelpo juomarahan zombitarjoilijattarelle ja heitin myös kultakolikon poikineen pianoa soittavan kaniinin hattuun. Hänen soittamansa Chopinin Nocturne (Opus 9, numero 2) olisi jo yksinään ollut aterian hinnan arvoinen.

* * *

Mainokset

Raapale XXX: Hyvä sanoma

Lars-Gabriel kääntyi sivukujalle. Hän astui kuolleen kodittoman yli ja potkaisi huomaamansa huumeruiskun roskisten taakse. Hän pysähtyi huomatessaan seonneen haltian, joka mutusteli rottaa.

Modernisaatio oli tuonut muassaan pakokaasut, joilla oli negatiivinen vaikutus moniin haltioihin. Vuosien altistuminen aiheutti heille aivovaurioita. Viranomaiset eivät puuttuneet asiaan, koska hullut haltiat harvoin tulivat kujilta esiin. Se riitti heille.

Lars-Gabriel käveli haltian eteen. Tämä keskeytti rotan pureskelun ja tuijotti Lars-Gabrielia epäluuloisen näköisenä. Sitten haltia murahti ja jatkoi syömistä.

”Hei”, Lars-Gabriel sanoi ja otti esiin taskukokoisen Silmarillionin. ”Sinäkin voit ottaa Ilúvatarin elämäsi herraksi ja löytää pelastuksen.”

Haltia ei kuunnellut. Lars-Gabriel puhui vielä tovin mutta jatkoi sitten matkaansa pettyneenä.

* * *

Raapale XXIII: Hämärät kujat

Varaton urbaanihirviö kun olen, joudun usein syömään heikompaa ainesta. Teen sen yön pimeydessä. Eräänä iltana joku pimeä herra minulta kysyi, etsinkö ruokani roskiksista. ”Roskapöntöistäkö sinä ateriasi tongit, oi kuoma parahin?” Vastasin kieltävästi. Minä en ”tongi” mitään.

Avaan kitani ammolleen ja nielen kaiken roskapönttöineen ja sammuneine puliukkoineen. Sitten mussutan niin, että veri ja muovinpalat roiskuvat. Sitten revin jostain autosta akun irti, ja huuhdeltuani saaliini alas sen hapolla karjaisen ilmoille, että ”GRUAAAAAAAH!”

Ääneni kaikuu kaukaisuuteen, kauas betonin, lasin, teräksen, ilmansaasteiden ja mainosvalojen valtakunnan muurien taakse. Sen muurin ylitse ei kulje kuin pelko, kaupungin valtias. Tasangon heimot vapisevat hämärtyvässä yössä. Kaupunkilaiset lukitsevat ovensa.

* * *